Roihuvuoren ostoskeskus

Suunnittelija: Esko Korhonen (1956-59)

Roihuvuoren ostoskeskus vuonna 2021. Kuva: Miina Pohjolainen.

Roihuvuoren ostoskeskus – Kommentteja puolesta, vastaan ja siltä väliltä

Teksti: Miina Pohjolainen

Roihuvuoren ostoskeskus on jo läpikäynyt muutoskaavoituksen vuonna 2007, kun ostarille ja sen lähialueelle laadittiin uusi asemakaava. Suurimpina muutoksina tässä asemakaavassa oli Roihuvuorentien vastakkaisella puolella Tulisuontien risteyksessä olevalle tontille rakennetut asuinkerrostalot sekä ostarin vanhimman rakennuksen (ns. Apteekin talo) suojeleminen. Lisäksi viereisen asuinkerrostalon ympäristö sekä ostarin piha-alueet suojeltiin ja kaavassa ohjattiin istutusalueiden entisöivästä korjaamisesta, poislukien vaatimus alkuperäisen vesi-aiheen palauttamisesta.

Roihuvuoren ostoskeskuksen kolmesta rakennuksesta kaksi on 2000-luvulta ja vain yksi on säilynyt jotakuinkin alkuperäisessä asussaan. K-kaupan liiketilarakennus purettiin ja tilalle rakennettiin uusi samankaltainen rakennus jo ennen muutoskaavaa vuonna 2005, jossa K-kauppa on jatkanut toimintaansa. Ostoskeskuksen kolmatta rakennusta  (ns. entinen Elannon taloa) oli laajennettu jo 1990-luvulla ja vuoden 2007 asemakaavamuutoksen myötä rakennus purettiin. Tilalle rakennettiin samantyyppinen yksikerroksinen liikerakennus, jossa toimii nyt mm. Alepa (24h), Salon & Cafe Verde sekä Kotipitsa. 

Vanhimmassa rakennuksessa eli entisessä apteekin talossa on nykyisin ostarin baarikeskittymä. Rakennusten sijoittelu ja keskinäiset mittasuhteet noudattelevat kuitenkin edelleen jotakuinkin Esko Korhosen alkuperäistä suunnitelmaa ja piha-aluetta on entisöity mm. palauttamalla alkuperäiseen suunnitelmaan kuulunut betonilaatoitus. Myös istutusalueita on kunnostettu, mutta käynnillämme ne vaikuttavat osittain villiintyneiltä. Missään ei ole myöskään penkin penkkiä, jolla voisi levähtää.

Ostarin vanhin rakennus on nykyisin baarikeskittymä. Kuvassa näkyy myös osa ostarin sisäpihan istutusalueesta nykyasussaan. Kuva: Miina Pohjolainen, 2021.

Piirros Roihuvuoren ostarin tilajaosta luonnoskirjasta. Kuva: Miina Pohjolainen, 2021.

Kuitenkin myös Roihuvuoressa Helsingin nykyisen kaavoituspolitiikan kulmakivi eli täydennysrakentaminen tulee vaikuttamaan tulevaisuudessa alueen kehitykseen. Vuonna 2020 alueen täydennysrakentamisen suunnitteluperiaatteiden luonnos oli Kerro kantasi -palvelussa kaupunkilaisten kommentoitavana. Täydennysrakentamisen periaatteiden luonnoksessa koko Roihuvuorentie ja näin ollen myös ostoskeskuksen alue on merkitty alueeksi, jolla täydennysrakentamisen mahdollisuutta selvitetään. Tarkempia luonnoksia tai suunnitelmia ei alueen kehittämisestä toistaiseksi ole vielä kuitenkaan julkaistu. 

Kerro kantasi -palvelussa täydennysrakentamisen suunnitteluperiaateluonnos on innostanut monia kommentoimaan. Suurimmassa osassa kommentteja täydennysrakentamisen pelätään pilaavan alueen väljyyden ja puistomaisuuden. Etenkin rakentamista viheralueille vastustetaan, mutta 1980- ja 1990-luvuilla rakennettuja taloja oltaisiin valmiita korvaamaan uusilla. Osa myös kannattaa Roihuvuorentien varren tiiviimpää rakentamista ja toivoo tiestä kaupunkimaisempaa kokoojakatua kivijalkaliikkeineen.

Joissakin kommenteissa myös ostari ja sen lähialue (etenkin melko lähellä oleva bensa-asema) mainitaan paikoiksi, joihin täydennysrakentamista voitaisiin toteuttaa. Suurimmassa osassa näistä kommenteista ostari koetaan epäviihtyisäksi ja sen kehittämistä viheraluetta parantamalla tai lasten leikkipaikan muodossa tulevaisuudessa toivotaan. Kuten anonyymi kommentoija kiteyttää:

“Ostarin viihtyisyyttä ja siisteyttä voisi kehittää monellakin tavalla. On varsin omituista, että Roihuvuorentien mukaisen osan liikehuoneistojen takaovet ovat kadulle päin. Se pelkästään vaikuttaa negatiivisesti houkuttelevuuteen, sillä iso osa palveluista jää piiloon. Ostarin pihapiiriä voisi ehostaa viihtyisämmäksi.”

Roihuvuorentien puolelta ostarin vanhin rakennus ei ole kovin kutsuva, koska liiketiloihin kulku on sisäpihan puolelta. Rakennuksen edessä on parkkipaikka-alue. Takana näkyy nykyinen K-marketin rakennus. Kuva: Miina Pohjolainen, 2021.

Toiset haluaisivat säilyttää ostarin nykyisen matalan rakennuskannan kun taas osa kannattaa korkeampaa uudisrakentamista nykyisten matalien rakennusten tilalle. Nimimerkki Pommit tippuu kirjoittaa:

“Ostarin pistäisin uusiksi. Ei sovi mielestäni katukuvaan millään vaikka 12 vuotta jo täällä roihikassa asunut ja kotini täältä löytänyt. Yksi isompi rakennus vaikkapa kahteen kerrokseen olisi mielestäni järkevämpi ratkaisu, kuin useampi erillinen. Makuasioita tietty, mutta kunhan saataisi nuo suorakulmion muotoiset kuutiot pois ja jotain muuta tilalle edes joskus.” 

Nimimerkki Egbert komppaa ostarin uudelleen rakentamista vieläkin radikaalimmalla ehdotuksella:

“The "shopping centre" is a horrible waste of space. Replace it with a 50s style highrise, shops and restaurants on the lower floor and parking below. That should fit some 200 people.” 

Hiljattain alueelle muuttanut anonyymi kommentoija jakaa edellisten kirjoittajien näkemyksiä ja nostaa esiin ostarin hankalan saavutettavuuden lastenvaunujen kanssa:

“Ostarin alue yllätti myös ulospäin karmeudellaan. Se täytyisi rakentaa uudelleen, mikä tekisi alueesta viihtyisämmän ja nostaisi alueen imagoa. Vaunujen kanssa siellä on hankala kulkea kun rappusia on joka puolella ja rampit hankalia. Lisäksi koko ostarin ja kirkon ympäristö on ruma ja huonosti ylläpidetty.”

Nimimerkki Pähkinä pohtii Roihuvuorta fyysisen arkkitehtuurin sijaan tekemisen näkökulmasta ja tunnustaa välillä tylsistyvänsä. Pähkinä kaipaa alueelle kokoontumispaikkaa ja tekemistä:

“Toisinaan täällä on hieman tylsää. Jos saisi toivoa mitä vain, niin toivoisin tänne jotakin matalankynnyksen ”olohuonetta” vaikkapa ostarin läheisyyteen. Paikka voisi olla esim. eräänlainen kulttuurikeskus. Siellä voisi harrastaa kädentaitoja, musisoida, tehdä taidetta. Kaikki vauvasta vaariin olisivat tervetulleita. Ilta-aikaan voisi olla tansseja, keikkoja, erilaisia teemailtoja, mitä ikinä nyt voisikaan keksiä. Naapurinikin, iäkäs nainen taannoin kommentoi, että hän meinaa välillä mökkihöperöityä yksin kodissaan. Oli sitten lähdössä siitä palvelukeskukseen.”

Huomionarvoista on myös, että osa kommentoijista puolustaa ostaria ja korostaa sen kulttuuri- ja rakennushistoriallista arvoa. Muutamat ovat kommentoineet ostarin uudempia rakennuksia epäonnistuneina ja korostavat alueen 1950-60 -lukujen henkeä. Esimerkiksi nimimerkki Hanna Hellevi kirjoittaa:

“Roihuvuori on rakennettu 1950-1960 -luvulla metsälähiöksi. Sen pitäisi näkyä kaikessa täydennysrakentamissa. Valitettavasti 1990-luvulla ei kunnioitettu aluetta, vaan rakennettiin ihan muuta kuin alueelle kuuluisi. Samoin on uuden ostarin talon suhteen. Ei enää tällaisia virheitä! On säilytettävä ajan henki, joka on myös Roihuvuoren henki!”

50-luvun henkeä! Vuonna 1958 ostarirakennuksista oli valmistunut vasta Elannon rakennus ja ns. Vanhan apteekin talon tontti oli rakennustyömaana. Kuva: Erik Friman, Helsingin kaupunginmuseo, 1958. CC BY 4.0.

Kuva Roihuvuoren ostarin Elannon baarista vuodelta 1958. Kuva: Erik Friman, Helsingin kaupunginmuseo, 1958. CC BY 4.0.

Kommentteja lukiessani, mietin kokevatko kommentoijat nimenomaan ostarin arkkitehtuurin ja tilaratkaisut ankeina vai näyttäytyykö ostari ankeana niiden toimintojen ja palveluiden takia, joita siellä on. Esimerkkinä arkkitehtuurin ‘ankeuden’ ja viihtyisyyden kokemuksen ristiriitaisuudesta käyköön oma työhuoneeni. Kirjoitan tätä tekstiä työhuoneellani vanhassa toimisto/tehdaskiinteistössä Itä-Pasilan kupeessa. Rakennus on ulkoapäin mitäänsanomaton ja sisältäkin melko huonossa kunnossa, talvella vetoisa ja kesällä liian kuuma, mutta koska minulla on täällä mielekästä tekemistä ja turvallinen olo, koen oloni viihtyisäksi. Tila on siis minulle merkityksellinen riippumatta rakennuksen ulkokuoren ‘ankeudesta’.

Roihuvuoren ostari vaikuttaa kommenttien ja käyntimme perusteella olevan kahden maailman tai pikemminkin kahden luokan välissä alueen hiljaittaisen keskiluokkaistumisen (tai luovan luokkaistumisen takia), onhan sitä Imagessakin tituleerattu uudeksi Käpyläksi. Kaikkea tuntuu ostarilla olevan kaksin kappalein: kauppoja (24h Alepa ja iso K-market), baareja, pitserioita. Toisaalta luovalle luokalle kenties liian rouheat lähiökapakat, jotka eivät tarjoile artesaanioluita ja pienpanimotuotteita vaan peruskeskikeppanaa ovat pitäneet pintansa ostarilla ja baarien terasseilla riittää käynnillämme porukkaa. Latenjanoisille löytyy kuitenkin entisen Elannon talon tilalle rakennetusta liikerakennuksesta kahvilan ja kauneussalongin yhdistävä Salon & Café Verde. Mekin suuntaamme mieluummin Verdeen kuin ostaribaarien uumeniin. Pitsapaikkojakin on kaksi edullisempi ostarimättölä Salavan pizzeria (huom. pitkä vegaanisten pitsojen lista) sekä Kotipitsa-ketjun toimipiste. 

Roihuvuoren ostarin sisäpiha ja sitä reunustavat rakennukset. Vasemmalla puolella vuonna 2007 rakennettu liiketilarakennus ja oikealla puolella ostarin vanhin rakennus. Taustalla olevan kerrostalon ympäristö on myös suojeltu osana ostarin muutoskaavoitusta vuonna 2007.

Mietin heijastuuko alueen ‘luokkajako’ näkemyksissä, että erityisesti Roihuvuoren 1950-60 -lukujen rakennuskanta on säilyttämisen arvoista ja toisaalta halukkuudessa purkaa uudempaa vuokravaltaista rakennuskantaa. Joissakin kommenteissa uudempia vuokra-asumiseen keskittyneitä taloja myös puolustetaan ja omistusasunnoissa asuvia luonnehditaan nimbyilijöiksi. Esimerkiksi eräs anonyymi kirjoittaja huomioi:

“Kommentointi lähtee näköjään siitä, että kunhan oma omistusasunto ja sen ikioma tontti jäävät koskemattomiksi, mutta nuo Hekan asunnot voisi purkaa ja ainakin tiivistää rakentamista juuri niillä tonteilla, kunhan eivät vain näy minun ikkunaani. Me Hekan asukkaat olemme hyvin tyytyväisiä Roihuvuoreen ja asuntojemme sijaintiin, maisemiin ja pihojen avaruuteen. Ja yllätys: emme ole sentään niin köyhiä etteikö meillä voisi olla autoja, joten tarvitsemme myös parkkipaikkamme.”

Vuonna 1985 julkaistussa Lähiöravintola-kirjassa kuvataan lähiöravintoloihin liittyvää moraalivallia, joka erottaa ihmisten erilaisia elämäntapoja toisistaan: “ravintola ja sitä koskevat mielipiteet jäsentävät ja ilmaisevat kielteisessä muodossa niitä elämänarvoja ja ihanteita, joita lähiöläiset katsovat kuuluvan kunnialliseen ja hyvään elämään”. Mietin paljastaako halukkuus purkaa ostari ja korvata se uudisrakentamisella myös samankaltaisen moraalivallin? Purkamisen kannattajat eivät näe ostarilla arvoa, koska se ei vastaa heidän ihanteitaan siitä mitä kaupunkitilan hyvän elämän näyttämönä tulisi olla.

Ostarin tulevaisuus ja alueen mahdollinen täydennysrakentaminen jakavat siis mielipiteitä puolesta, vastaan ja siltä väliltä. Kaupunkisuunnittelun haasteena onkin ratkaista miten näitä keskenään ristiriitaisia näkemyksiä sovitetaan yhteen. Miten luodaan rakennettua ympäristöä, joka mahdollistaa erimielisyyden ja ihmisten erilaiset tarpeet ja näkemykset olematta liian konsensushakuista? Miten vältetään liian yksipuolisen ja vain tiettyjä asukasryhmiä palvelevan kaupunkirakenteen tuottaminen ja miten asukkaiden oma toimijuus saa tilaa? Ja toisaalta miten ajan kerrostumat ja eri aikakausien ratkaisut voivat rikastuttaa alueen luonnetta? Voisiko ostari olla tila, jossa tällaista keskustelua käydään? 

LÄHTEET: 

Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto, asemakaavaosasto, 2006. Roihuvuoren keskusta, asemakaavamuutoksen selostus. https://kartta.hel.fi/helshares/kaavaselostus/ak11560_selostus.pdf

Helsingin kaupunki, 2021. Kerro kantasi -palvelu, Roihuvuoreen laaditaan suunnitteluperiaatteita – kerro näkemyksesi. https://kerrokantasi.hel.fi/roihuvuorensuunnitteluperiaatteet?headless=false&lang=fi

Veera Luoma-aho, 2020. Helsingin asuntojen hintojen vertaaminen Kouvolaan tai Kajaaniin on yhtä mielekästä kuin eurojen kääntäminen markoiksi – Sitä paitsi se on täysin mahdotonta. Image. https://www.apu.fi/artikkelit/helsinkilainen-unelma 

Pekka Sulkunen, Pertti Alasuutari, Ritva Nätkin & Merja Kinnunen, 1985. Lähiöravintola. Otava, Helsinki. tekstissä käytetty lainaus sivulta 48. 

Roihuvuoren ostoskeskus henkii 60-lukua. Kuva: Salla Valle 2021

Kenen tila? - Julkisten tilojen sukupuolittuneisuudesta

Teksti: Salla Valle

Roihuvuoren ostoskeskuksella ei ole penkin penkkiä, joten istahdamme rappusille. Viereisen rakennuksen ovat vallanneet lähiökapakat, joiden sisältä kuuluu biljardipallojen kolinaa ja röhönaurua. Tunnen oloni väsyneeksi, enkä jaksaisi astua sisään kuppilaan. En juuri nyt jaksa käsitellä sitä varautuneisuuden tunnetta, jonka tiedän odottavan sisällä. Ostoskeskusvierailujen aikana olemme toistuvasti tehneet saman havainnon: ostareilla aikaansa viettävät aikuiset ovat pääasiassa miehiä. Tämä saa minut pohtimaan ostareita sukupuolittuneina tiloina, sekä julkisesta tilasta käytyä neuvottelua laajemmin.

Artikkelissaan Shopping mall´s socialist pre-history Sam Wetherell kirjoittaa varhaisten amerikkalaisten ostoskeskusten vähemmän tunnetusta historiasta. Ostoskeskuskonseptin kehittäjä oli alun alkaen wieniläinen arkkitehti ja sosialisti Viktor Gruen, joka oli paennut toista maailmansotaa Yhdysvaltoihin. Hänen visiossaan ostarin idea oli olla julkisin varoin rakennettu keskus, joka toimisi kokoavana tilana niin hajanaiseksi ryöpsähtäneelle lähiöasutukselle kuin hallitsemattomasti levinneille markkinavoimille. Gruenin suunnittelemissa 50-luvun ostoskeskuksissa oli suuret agora-tyyppiset keskusaukiot, joiden esikuvina toimivat eurooppalaiset torit. Näiden ajatuksena oli toimia julkisen elämän mahdollistavina, erilaisia ihmisiä yhteen tuovina tiloina.

60-luvulle tultaessa Gruen kauhistui siitä, mitä hänen visiolleen lähiöostoskeskuksesta oli tapahtunut: yhdessä moottoriteiden ja halpojen asuntolainojen kanssa niistä olikin demokraattisten tilojen sijaan tullut osa valkoisen ylivallan arkkitehtuuria. Gruen palasi Itävaltaan ja omisti uransa Wienin kävelykeskustan kehittämiseen. Kaksi vuotta ennen kuolemaansa antamassaan lausunnossa hän halusi kiistää ostoskeskusten isyyden ja sanoi niiden tuhonneen kaupungit. Nykyään Yhdysvaltojen vanhat ostoskeskukset ovat suurelta osin niin ikään autioituneet. 

Roihuvuoren ostoskeskuksen keskusaukio on eräänlainen agora sekin. Kuva: Salla Valle 2021

Suomalaiset 50- ja 60-luvun ostoskeskukset saivat esikuvansa Yhdysvalloista ja Ruotsista, ja niissä yhdistyvät kiinnostavalla tavalla amerikkalaisen autoistuneen ja hyperkaupallisen kulttuurin ihailu sekoittuneena pohjoismaisen hyvinvointivaltion ihanteeseen. Myös ne, kuten Gruenin visiossa, olivat julkisin varoin rakennettuja keskuksia, joista löytyy viittauksia agora-ajatukseen avoimien, suihkulähtein ja penkein varustettujen keskuspihojen ja -käytävien muodossa.

Agora-sanalla viitataan Antiikin Kreikan kaupunkivaltioiden keskuksissa sijainneisiin toreihin, jotka toimivat sekä kaupallisen että sosiaalisen elämän keskuksina. Agorasta erityisen merkittävän historiallisen juonteen tekee se, että se oli myös politiikan tekemisen, eri mieltä olemisen ja älyllisen kilvoittelun paikka, jolla voidaan nähdä olevan keskeinen rooli länsimaisen demokratian ja tieteen synnyssä. Tulee kuitenkin muistaa, ettei agora ollut yhtä tasa-arvoinen tai avoin tila kaikille, vaan tasa-arvo kosketti yksinomaan vapaita miehiä. Naiset olivat tervetulleita agoralle korkeintaan myymään hedelmiä, ja mahdollisuudet ottaa osaa julkiseen elämään olivat muutenkin käytännössä olemattomat (orjista puhumattakaan). Naisen paikka oli koti, oikos, tehtävänään kotitalouden hoitaminen (oikonomia), kun taas mies vastasi kodin ja ulkomaailman suhteista sekä liiketoiminnasta. Molemmat roolit olivat yhteiskunnallisten ja taloudellisten rakenteiden ylläpitämisen kannalta merkittäviä.

Café Verden sisustuksessa on käytetty valtava määrä huonekasveja. Kuva: Salla Valle 2021

Naisten vajaavaiset mahdollisuudet ottaa osaa julkiseen elämään ja oleskella julkisissa tiloissa kertautuvat historian eri vaiheissa ja ovat yhä arkipäivää monissa maissa ja kulttuureissa. Leslie Kern kirjoittaa kirjansa Feminist City (2020) esipuheessa City of Men siitä, kuinka naiset on modernissa kaupungissa aina nähty ongelmana. Teollisen vallankumouksen aikaisessa Lontoossa 1700- ja 1800-lukujen taitteessa kaupungista tuli kaoottinen tila, johon eri sosiaaliluokat pakkaantuivat. Niiden pitäminen erillään toisistaan oli hallitsevan luokan edun mukaista, ja kun tähän yhdistyivät vielä viktoriaaniset, etenkin seksuaalisuutta kontrolloimaan pyrkivät käyttäytymisnormit, oli valkoisen yläluokan naisen liikkuminen kaupungilla erittäin säädeltyä. Nöyryytyksistä pahin olisi tulla sekoitetuksi “julkiseen naiseen”, prostituoituun.

Matti Kortteisen teoksessa Lähiö (1982) julkinen tila ja -elämä näyttäytyvät edelleen patriarkaatin hallitsemina, mutta hieman toisella tapaa. Tutkimus kuvaa aikaa (n. 60-70-luku), jolloin suuri määrä nuoria aikuisia muutti työn perässä maaseudulta kaupunkeihin ja asettui asumaan vastarakennettuihin lähiöihin. Jo arkkitehtuuri sekä aluesuunnittelu korostivat autoilukeskeistä ydinperhemallia: lähiöt olivat kaukaisia, metsäisiä asuinalueita, “terveellisen” ja hygieenisen” elämän mahdollistavia paikkoja, joiden asunnot olivat perheille mitoitettuja ja kodinkoneilla varustettuja. Usein perheen mies oli se, joka hankki elannon käymällä töissä autoa käyttäen. Nainen taas jäi kotirouvaksi ja oli sekä sosiaalisesti että taloudellisesti täysin riippuvainen miehestään. Koska vieras kaupunki saattoi tuntua pelottavalta ja koska julkiset kulkuyhteydet olivat kehnot, saattoivat naiset viettää koko arkiviikon lähiössä omassa pihapiirissään maantieteellisesti erittäin rajatulla alueella.

Usein ainoa kodin ulkopuolinen tila, jossa naiset pystyivät käymään ilman miestään oli lähiostoskeskus. Vanhoista valokuvista välittyy kuva ostareista naisten ja lasten paikkoina, joissa oli paljon päivittäisten asioiden hoitamiseen liittyviä palveluita: pankkeja, posteja, ruokakauppoja sekä erilaisia erikoisliikkeitä, kuten vaate- ja kenkäkauppoja, minkä lisäksi niissä viihtymistä edesauttoivat leikkipaikat, suihkulähteet ja kukkaistutukset, kahvilat ja joskus elokuvateatteritkin. Monilla lapsena ostarilla aikaansa viettäneillä ihmisillä tuntuukin olevan niistä positiivisia ja nostalgisia muistoja.

Kuva: Erkki Salmela, 2004. Helsingin kaupunginmuseo.

Roihuvuori-aiheinen postikortti luultavasti 70-luvulta. Oikealla ylhäällä näkyy ostoskeskus ja sittemmin purettu vesiaihe. Kuvaaja tuntematon. Valokuva postikortista löydetty netistä.

Yksi ostarin monista palveluista oli lähiöravintola, joka ainakin alussa keskittyi myös ruoan tarjoamiseen. Teollisuuden työpaikkojen katoamisen ja sitä seuranneen työttömyyden, avioeroaallon sekä laman seurauksena nämä kuppilat muuttuivat enemmänkin keskiolutta myyviksi, irrallaan olevien miesten “säilytyspaikoiksi”. Kirjassa Lähiöravintola (Sulkunen, Alasuutari, Nätkin & Kinnunen, 1985) tutkijat perkaavat syitä lähiöravintolan sukupuolittuneeseen roolijakoon.

Pubikulttuurin juuret juontavat englantilaiseen työväenkulttuuriin, jossa miesten oli tapana käydä pubissa juomassa olutta ja seurustelemassa työpäivän jälkeen. Pubissa käyminen edusti vapautta suhteessa työpaikan hierarkkisuuteen ja kontrolliin ollen myös jonkinasteinen vastarinnan muoto. Suomalaisen lähiöravintolan esikuvana toimi tämän lisäksi myös maaseudulta tutut seuratalot ja työväentalot, joissa oli tapana järjestää sosiaalisia kokoontumisia ja kaikenlaisia aktiviteetteja. Näillä paikoilla oli roolinsa myös parinmuodostuksessa, mutta niissä käyminen ei aiheuttanut sosiaalista stigmaa. 

Lähiöravintola sen sijaan muodostui jo varhain miesten hallitsemaksi sekä stigmatisoituneeksi tilaksi, mihin vaikutti lähiön perhekeskeiset arvot, juoruilulla ylläpidetty tarkka moraalikontrolli sekä suhde alkoholiin. Ravintola muodostui tasapainoisen perhe-elämän vastakohdaksi, ja siellä käytetyn ajan katsottiin olevan pois perheen kanssa vietetystä ajasta. Ravintolassa käyminen ei sopinut yhteen naisihanteen kanssa, joka korosti kodille ja perheelle omistautumista. Näin ollen ravintolassa käyviä naisia pidettiin jollain tavoin epäilyttävinä ja he olivat myös ikään kuin “tarjolla” ja “julkisia”: jatkuvien iskuyritysten ja lähentelyn kohteena. Tämä aiheutti naisissa ristiriitaisia paineita toisaalta miellyttää, toisaalta olla jatkuvassa valmiudessa torjumaan miesten ahdistelua. Tilanne oli epäreilu siksikin, että lähiöravintola oli usein alueen ainoa julkinen ajanviettopaikka.

Bar Ugly Ducklingin ikkuna. Kuva: Salla Valle 2021

Bar Kulmapotku takaapäin kuvattuna. Kuva: Salla Valle 2021

Pahaa oloaan voi yrittää lievittää Bar Kulmapotkussa. Kuva: Salla Valle 2021

Palaan Roihuvuoren ostarille ja pohtimaan julkisen tilan sosiaalista dynamiikkaa. Tuntuu siltä, että jonkin tietyn ryhmän vallatessa tilaa jonkun toisen täytyy aina väistyä: alkoholistit häätävät shoppailijat, skeittaajat karkottavat lapsiperheet, keskiluokkaiset ajavat ulos prekaarit ja niin edespäin. Kiinnostavaa vanhassa ostarissa on se, ettei ryhmällä tarvitse tilaa vallatakseen olla maallisia resursseja, vaan riittää voi sekin, että on tarpeeksi äänekäs ja joitakin ihmisiä ärsyttävä. Ja vaikka penkit on suunnittelijoiden toimesta poistettu voi niillä istumisen vaihtaa kaiteella nojailuun. Syntyy tilan käyttäjien välinen epäsuhta, mutta myös joidenkin kotipesä, jollaista ei ehkä löydy muualta. Voiko mikään tila olla aidosti avoin kaikille?

Lähteet:

Wetherell, Sam. The Shopping Mall’s Socialist Pre-History. Jacobin Magazine, United States 2014. https://www.jacobinmag.com/2014/04/the-last-shopping-mall

Agora, Wikipedia-artikkeli https://en.wikipedia.org/wiki/Agora

Oikos, female space. Julkaisija: aresbon, steemit.com 2019. https://steemit.com/steemiteducation/@aresbon/oikos-female-space

Kern, Leslie. Feminist City - Claiming Space in a Man-made World. Verso 2020. 

Kortteinen, Matti. Lähiö: tutkimus elämäntapojen muutoksesta. Otava 1982.

Pekka Sulkunen, Pertti Alasuutari, Ritva Nätkin & Merja Kinnunen. Lähiöravintola. Otava, Helsinki 1985.