Herttoniemen Erätori

Suunnittelija: Eliel Muoniovaara (1955)

Erätori kuvattuna vanhassa postikortissa. Tekijä tuntematon.

Erätorista ja kotona viihtymisestä

Teksti: Salla Valle

Eliel Muoniovaaran suunnittelema Erätorin ostoskeskus rakennettiin vuonna 1955, mikä tekee siitä yhden Suomen vanhimmista. Sitä hädin tuskin tunnistaa ostoskeskukseksi, niin pieni ja muuhun rakennuskantaan sulautuva se on. Ostari koostuu yksikerroksisesta myymäläosasta sekä kolmikerroksisesta toimistosiivestä, joka muistuttaa erehdyttävästi asuinkerrostaloa. Aikojen saatossa ostoskeskuksessa on tehty monia muutos- ja korjaustöitä, kuten liiketilojen yhdistelyä toisiinsa, jotta niistä on saatu suurempia. Tämä tarkoittaa sitä, että jo muutenkin pienen ostoskeskuksen liiketilat ovat olleet alun perin aivan pikkuruisia.

Vierailimme Helsingin Arkkitehtuurimuseon arkistossa keväällä 2021, jolloin saimme käsiimme Erätorin alkuperäisiä, rapisevia ja hauraita, käsin piirrettyjä rakennuspiirustuksia. Käsin tehdyt suunnitelmat saivat minut miettimään sitä, tekeekö kehollisempi suunnittelutapa lopputuloksesta jotenkin inhimillisemmän ja enemmän ihmisen kokoisen verrattuna tietokoneella suunniteltuun. Miltä uudet kauppakeskukset näyttäisivät ja tuntuisivat, jos ne olisi suunniteltu käsin piirtämällä?  Johtuuko vanhojen talojen ilmeen pehmeys verrattuna uusiin taloihin siitä, että myös välineet, joilla ne suunniteltiin, olivat pehmeämpiä ja välittömämmin yhteydessä kehoon ja sen mittasuhteisiin? 

Erätorin mittasuhteiden pienuus saa miettimään sitäkin, kuinka kehojen fyysisen koon kasvu elintason noustessa on vaikuttanut rakennusten, rakennettujen ympäristöjen sekä muotoiltujen esineiden ja niiden mittasuhteiden vastaavaan kasvuun. Vaurastuminen on vaikuttanut tilan tarpeen lisääntymiseen myös siten, että tuotteita on saatavilla laajemmassa valikoimassa ja suuremmissa pakkauskoissa. Kauppa on myös keskittynyt: kolmen erikoisliikkeen tilalla on nyt yksi päivittäistavarakauppa.

Kuva: V.S. Salokangas, 1957. Helsingin kaupunginmuseo

Herttoniemi vaikuttaa vierailullamme keskiluokkaistuvalta lähiöltä, ellei kohta jo kantakaupungin reunalta, ja Erätori sen nostalgiaa henkivältä palvelukeskittymältä, jota eivät näytä vaivaavan muilta ostareilta tutut “lieveilmiöt”. Torin laidalta löytyy sentään yksi perinteisen oloinen pubi, Erätupa. Keskiluokkaisuutta henkivät muun muassa uudehko kasvisruokaravintola, balettimekkoja myyvä erikoisliike, gourmet-koreja välittävä liike sekä Iso Numero-lehden myyjä. 

Vaikka ostari ja sen ympäristö vaikuttavatkin keskiluokkaistuneilta, niissä on silti vähän jäljellä siitä 50-luvun charmista, joka välittyy vanhoista kuvista. Ostarilla toimi sen alkuaikoina elokuvateatteri Kino Herttua sekä Fazerin leipomon myymälä, joiden tilalla ovat nyt Alepa ja pizzaravintola Foxy Bear. Toimistosiiven katutason liiketiloista osa on tyhjillään, ja tori toimii nyt parkkipaikkana, kun siinä ennen vietettiin kuvien perusteella vilkastakin torielämää. 

Erätori ei ole se paikka, johon oletan perheiden tulevan tekemään viikon ruokaostokset, vaan ne hoidetaan jossain lähistön isoista kaupoista tai kauppakeskuksista. Erätori ei näin ollen täytä ostarin perinteistä tehtävää paikkana, jossa hoidetaan asioita, vaan toimii enemmänkin pienten ostosten tekemiseen, oleskeluun ja ulkona syömiseen keskittyvänä tilana. Erätori on kuitenkin käynnillämme todella hiljainen. Todellisuudessa oleskelu ja viihtyminen tapahtuu luultavasti enimmäkseen kotona, jonne käydään hakemassa ostarilta noutoruokaa ja herkkuja. Kuluttamisen ja viihtymisen tilana toimii nykyään ensisijassa koti.

Vanha auto Erätorin toimistosiiven edustalla. Kuva: Miina Pohjolainen 2021.

Ravintola Foxy Bearin interiööriä. Kuva: Salla Valle 2021.

Otan selvää elokuvateatteri Kino Herttuasta. Löydän artikkelin, jossa kerrotaan teatterin sijainneen kellarissa, ja että “vanhasta teatterimiljööstä ei muistuta enää kuin muutama ei-minnekään johtava porrasaskelma” (Uittomäki 2017). Teatteri oli varsin suuri, 370-paikkainen, ja ensimmäinen siellä esitetty elokuva oli Edwin Laineen Tuntematon sotilas. Pääasiassa siellä esitettiin Hollywood-elokuvia, mikä heijasteli tuon ajan länsimielisyyttä ja amerikkalaisen kulttuurin ihailua. 50-luku oli Suomessa elokuvateattereiden kulta-aikaa, ja lähes joka kaupunginosassa esikaupungit mukaan lukien oli omansa. Vuosikymmenen lopulla Helsingissä oli 60 elokuvateatteria, joiden suosioon vaikutti sekin, että mahdollisuudet ulkomaanmatkailuun olivat vähäiset (Uittomäki 2017). 

Teattereiden kuolemaksi koitui lopulta televisioiden yleistyminen kotitalouksissa 60-luvulla. Kino Herttuakin sulki ovensa 1965 ja muuttui vuotta myöhemmin HOK-Elannon elintarvikemyymäläksi. Helsingin vanhat korttelikinot ovat edelleen olemassa rakennusten uumenissa, mutta toimivat nykyään muun muassa kuntosaleina, taidegallerioina, teattereina tai seurakunnan tiloina. Kino Herttua toimii nykyään Alepan sosiaali-, pukeutumis- ja pysäköintitilana.

Kino Herttuan aulatila. Seinillä on julisteita Toivo Särkän ohjaamasta elokuvasta Juha (1956), joka perustuu Juhani Ahon romaaniin. Kuva: Suomi-Filmi, tarkempia tietoja ei saatavilla. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti KAVI.

Opastetaulu hätäpoistumisteistä. Kino Herttuan paikalla on nykyään Alepa. Kuva: Miina Pohjolainen, 2021.

Erätorin Alepa. Kuva: Salla Valle 2021.

Jään miettimään kodin roolin muuttumista kulutus- ja viihdekeskukseksi. Julkisten elokuvateattereiden tehtävän vei siis televisio, jonka ääreen perheet kerääntyivät. Nykyään television roolia täyttävät pitkälti suoratoistopalvelut, joiden lähettämää ohjelmaa katsotaan omassa huoneessa omalta läppäriltä. Viihteen kulutus on siis eristynyt ja yksilöllistynyt. Ostarit taas ovat näivettyneet pitkälti nettikaupan seurauksena.

Filosofi Paul B. Preciado kirjoittaa esseessään Learning from the virus (2020) siitä, kuinka kodista on tullut tuotannon, kulutuksen ja poliittisen kontrollin tila, ja kuinka pandemia on edelleen kiihdyttänyt tätä kehitystä. Preciado on tutkinut Hugh Hefnerin perustamaa Playboy-kartanoa, josta käsin tuotettiin yhtä maailman myydyimmistä miestenlehdistä. Hän oli yllättynyt siitä, kuinka jo 60-luvulla yksi maailman rikkaimmista ihmisistä, Hugh Hefner, vietti suurimman osan ajastaan loikoillen kotona pyjamassa. Liiketoimintamalli perustuikin siihen, että Hefner oli muuttanut oman kotinsa, vielä tarkemmin katsoen oman sänkynsä, mahtavaksi multimediatuotantoalustaksi ottamalla käyttöön kaikista uusimman teknologian, jota tuolloin oli saatavilla. 

Preciado väittää, että pandemian aikaisessa yhteiskunnassa parhaiten selviytyvät ne, jotka pystyvät omaksumaan playboymaisen (playboyesque) elämäntyylin, eli muuttamaan kotinsa median, tiedon tai telekommunikaation tuotantolaitokseksi. Ongelmaksi muodostuu se, että samat laitteet, joiden avulla ihmiset kuluttavat, viihtyvät ja tekevät töitä, mahdollistavat myös heidän jatkuvan valvontansa: “Our portable telecommunication machines are our new jailers and our own domestic interiors have become the soft and ultraconnected prisons of the future” (Preciado 2020).

LÄHTEET:

Finna: Herttoniemen Erätori
https://hkm.finna.fi/Record/hkm.HKMS000005:km002koe

Kari Uittomäki: Kino Herttuan historiaa. Herttoniemeläinen - Herttoniemi ry:n julkaisu. 2017
https://issuu.com/herttoniemiseura/docs/herttoniemelainen2017_kevyt/s/10882397

Preciado, Paul B.: Learning from the Virus. Artforum 2020.
https://www.artforum.com/print/202005/paul-b-preciado-82823

K-kauppa Erä-liha. Kuva: Nina Hackman, 1977. Helsingin Kaupunginmuseo.

Erätorin ostoskeskus on rakenteeltaan suljettu, mutta ostoskeskuksen eteen jää pieni aukio ja torialue, joka nykyisin on parkkipaikka käytössä. Kuva: Miina Pohjolainen, 2021.

Lähiöstä taskuun – Pankkien ja muiden tilojen muutoksista digitalisaation tiimellyksessä

Teksti: Miina Pohjolainen

Asuttua ympäristöä ei voida museoida muuttumattomaksi vaan se mukautuu, muuntuu ja elää ajassa. Esimerkiksi ostarilla tilat muotoutuvat erilaiseen toimintaan yhden toimijan lopettaessa ja toisen vuokratessa liiketila itselleen. Fyysinen arkkitehtuuri on näin ollen raami, johon oleminen ja toiminta asettuvat, ja jota oleminen ja toiminta muuttavat. Nykyisin myös virtuaaliset tilat muovaavat kokemustamme tilasta ja tapoja, joilla tiloja asutamme. Yritän tässä postauksessa hahmotella, miten digitalisaatio on vaikuttanut rakennettuun ympäristöön keskittymällä erityisesti pankkien tilalliseen muuttoon ostarilta älylaitteelle.

Wikipedian mukaan pankki on instituutio, jolla on luottolaitokselle myönnetty toimilupa. Historiallisesti pankki toimi tilana, jossa varoja kuten viljaa, arvometalleja ja aseita säilytettiin. Pankin asiakas 2000 eaa Assyriassa, Sumerissa tai Intiassa osti siis turvallista säilytystilaa varoilleen ja maksoi tästä pankille. Nykyisin pankki ei vain säilytä varoja vaan myös investoi niitä ja jakaa eteenpäin lainoina. Pankkiholvi ja pankkitili hoitavat edelleen säilyttämisen tehtävää, mutta varojen muuttuessa aineettomiksi pankin arkkitehtuuri on muuttunut myös. 

Pankki on myös liittynyt luokkaan: Suomessa työväen säästöpankin perustivat järjestäytyneet työväen etujärjestöt 1900-luvun alkupuolella, kun lainan saaminen olemassa olevista rahalaitoksista ja vakuutusyhtiöltä oli poliittisen ilmapiirin takia hankalaa. Helsingin Työväen Säästöpankin pitkäaikainen johtaja J. Laherma kuvaa vuonna 1974 julkaistussa Kuvia Helsingin Työväen Säästöpankista 1909–1959 -kirjassa Helsingin Työväen Säästöpankin tarkoitusta: “Perustajilla on ensisijaisena tavoitteena ollut saada säästöpankin avulla kerätyksi lainavaroja juuri työväen ja ennen kaikkea sen toimesta perustettujen yhteisöjen käyttöön”. Pankki taipui siis institutionaaliseksi rakenteeksi, joka mahdollisti yksityisten varojen yhteistämisen (commoning) ja mahdollisti työväenliikkeiden omien hankkeiden rahoittamisen. 

Helsingin työväen pankin mainos matkalipun kääntöpuolella. Mainoksessa on pari istumassa puun juurella ja teksti “Nyt Ma--a [sanasta ei saa selvää], otetaan kuulutus. Minulla on Helsingin Työväen Säästöpankissa niin paljon, että saadaan huonekalut. Säästäväisyys luon onnellisia koteja ja voimakkaan kansan.” Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0.

Pankkien myöntämillä lainoilla on myös rahoitettu lähiörakentamista ja työväen osuuskauppaliikeellä oli merkittävä vaikutus vähittäiskaupan keskittymiseen Suomessa ostoskeskusten muotoon, kuten Johanna Hankonen väitöskirjassaan Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta kuvaa (1994). Helsingin Työväen säästöpankki rahoitti muun muassa merkittäviä lähiörakentamishankkeita kuten Kaivokselan alueen rakentamista 1960-luvulla. 

Yhtenä näkyvänä muutoksena ostareiden palvelurakenteessa on ollut pankkikonttorien huomattava väheneminen tai suoranainen katoaminen. Upotessani kotisohvallani finna.fi -palvelun kuvavirtaan ja selatessani vanhoja kuvia ostareista on silmiin pistävää, että lähes jokaisella ostarilla on 1950- ja 1970-luvuilla toiminut useampikin pankki. Hankosen mukaan “pankkikonttorit muodostivat elintarvikeliikkeiden jälkeen lukumäärältään ja pinta-alaltaan huomattavan suuren palvelutarjonnan” ostoskeskuksissa. Minulle 1990-luvun kasvatille on vaikea kuvitella aikaa, jolloin pankissa käynti oli suurimmalle osalle aikuisväestöä toistuva arkipäiväinen rutiini.

1990-luvulla pankkiasiointi muuttui maksukorttien sekä otto- ja maksuautomaattien myötä, kun konttoritoimipisteverkostoa supistettiin. Muistan miten minulle avattiin oma pankkitili lähipankissamme ja sain pankistä säästöpossun ja myöhemmin CD-rom pelin. Myös lama vaikutti pankkien toimintaan ja monen säästöpossun sisus murisi tyhjyyttä tai meni niin miinukselle, että velkaa maksetaan edelleen takaisin. Työväen säästöpankit fuusioituivat lopulta osuuspankkeihin. 2000-luvulla puolestaan kiihtyvä digitalisaatio, verkko- ja mobiilipankkipalvelut ovat entisestään vähentäneet pankkikonttorien verkostoa.

Pankkiautomaatti Kauppatorin lähellä Helsingissä 1994. Kuva: Kari Kankainen / Museovirasto. CC BY 4.0.

Näistä syistä pankkeja ei ostareilla enää juurikaan ole, kuten ei myöskään Erätorilla. Eliel Muoniovaaran alkuperäisessä pohjapiirroksessa pankkikonttori oli sijoitettu yksikerroksisen liikerakennuksen kulmaan eli nykyisen Rakennustarkastusyhdistys RTY:n tiloihin. Helsingin kaupungin museon vanhoissa kuvissa liiketilan yllä näkyy teksti Sparbank – ja tiloissa onkin toiminut aikoinaan Helnsgfors Sparbank. Pankin lopetettua, ennen RTY:tä tiloissa on toiminut ainakin myös kioski ja yrittäjäposti. 

Erätorin pankkikonttori on aikapäiviä sitten korvattu ottomaatilla ja lähin pankkikonttori löytyy varmaankin Itäkeskuksesta tai keskustasta. Yksittäisellä ostarilla kuten Erätorilla pankin katoaminen on vain yksittäinen tapahtuma, mutta se asettuu osaksi paljon laajempia tapahtumaketjuja ja rakenteellista muutosta. 

Erätorin ostoskeskuksen Lions Club -päivä vuonna 1962. Kuvan taustalla ostoskeskuksen katon reunassa näkyy Sparbank -valokyltti. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0.

Pankkikonttori on toiminut Erätorin ostoskeskuksen kulmassa, jossa nykyisin on Rakennustarkastusyhdistys RTY. Tilan ikkunat on peitetty verhoin ja oven päällä on punainen markiisi.

Nykyisin voin viestitellä kohteliaan pankkivirkailijan kanssa opintolainan takaisinmaksusta verkkopankkini kautta, maksaa vuokrani mihin vuorokauden aikaan tahansa tai siirtää puhelimellani rahat tori.fi -ostoista myyjälle parilla pyyhkäisyllä. Ruokakaupassa voin tarkistaa kännykältä riittääkö rahat ennen itsepalvelukassalle astelemista, palkat tai muut ansiot maksetaan suoraan tililleni. 

Pankin asiakkuudestani on tullut tapa todistaa henkilöllisyyteni myös sähköisissä tiloissa eli eri viranomaisten sähköisissä palveluissa. Kirjaudun pankkitunnuksilla omakantaan lukemaan sairaskertomuksiani tai TE-toimistoon päivittämään työllistymissuunnitelmaani.  Maksuhäiriömerkinnälliselle henkilölle, paperittomalle tai vailla vakituista osoitetta olevalle pankkipalveluiden käyttö ei välttämättä ole yhtä vaivatonta. Jotkut pankit myöntävät esimerkiksi maksuhäiriömerkinnän saaneille henkilöille vain rajoitetut verkkopankkitunnukset. Henkilötodistus ja osoite ovat puolestaan tarpeen pankkitiliä avatessa.

Pankki ei ole minulle enää paikka, johon mennä vaan appi ja koodirihmasto, jota kannan taskussani. Raha ei tarkoita enää kolikkoa ja seteliä kukkaron pohjalla vaan se on vähenevä pikseleistä koostuva numero näytöllä. Pankki on edelleen varojen varasto, mutta varat ovat muuttuneet viljasta ja materiaalisista valuutoista aineettomiksi numeroksi. 

Tämän myötä pankin tilallinen rakenne on muuttunut: se on muuttanut lähiöstä taskuun. Tiheä pankkikonttoreiden verkosto on vaihtunut serverivarastoiksi kyberhyökkäyksiltä suojattuun salattuun sijaintiin ja lasikuutioissa käytäviin sijoitusneuvotteluihin. 

Yritän pankeista jauhamalla siis kuvata miten digitalisaatio on muuttanut katukuvaa, rakennettua ympäristöä ja kenties tapoja, joilla hahmotamme tilaa ja tilallisuutta ja joilla olemme tilassa. Fyysisten tilojen rinnalla sähköiset paikat ja palvelut jäsentävät toimintaamme ja ovat muuttaneet myös fyysisiä ympäristöjämme konkreettisesti. Entiset pankkiholvit ja pankkivirkailijoiden tiskit ovat täyttyneet muilla toiminnoilla ja palveluilla.   

Mielestäni nyt käynnissä olevassa digitalisaatiossa ja älykaupunkikehityksessä on ideologisesti taustalla samankaltainen tehostamisen prosessi, jota Hankonen kuvaa oivallisesti 1960-luvun taitteessa vähittäiskaupan keskittymisen yhteydessä valintamyymälöiden esiinnousun kautta. Ostoskeskusten myötä pienmyymälät, joissa myytävät tuotteet olivat myyjän tiskin takana korvautuivat valintamyymälöillä, joissa kuluttaja itse valitsi haluamansa tuotteet hyllystä. Samalla irtomyynnistä siirryttiin yhä enenevissä määrin teollisiin pakkauksiin, jotka hoitivat myyjän tehtävää markkinoimalla tuotetta itse tunnistettavan pakkausmuotoilun kautta. Samalla tavalla nykyisissä mobiilipankeissa käyttäjä itse toteuttaa toimia, jotka ennen hoiti pankkivirkailija pankkikonttorissa.