Pihlajamäen ostoskeskus
Suunnittelijat: Kaija ja Heikki Sirén (vanha osa), Eino Tuompo (uusi osa)
Valmistunut: 1963 (vanha osa), 1970 (uusi osa)
Pihlajamäen ostoskeskuksen vanha osa 1960-luvulla. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
Pihlajamäen ostoskeskuksen uuden osan pääty kesällä 2020. Kuva: Salla Valle.
Salla Valle: Pihlajamäen ostoskeskus 13.6.2020
Herään krapulassa työhuoneeltani Vallilasta ja makoilen patjalla kunnes herätyskello soi klo 11:30. Näen hyllyn päällä virolaisen kammottavan viinapullon ja minua kuvottaa ja hävettää hetken. Kokoan itseni ja lähden pyöräilemään kohti Pihlajamäkeä. Ilma on kuuma ja aurinkoinen ja laulan koko pyörämatkan ajan Leevi and the Leavingsiä. Jossain Viikin kohdalla tielle nousee hirvittävä jätteiden lemu, vai voisiko se kuitenkin olla kukkien tuoksua, se on niin makeaakin..? Saavun Pihlajamäkeen ja ostoskeskus on heti siinä. Matala, mitäänsanomaton rakennus, jonka laajuutta ei äkkiseltään hahmota. Menen lähemmäksi ja yllätyn siitä, kuinka paljon ihmisiä ostarirauniolla on. Ei mikään kuollut paikka. Ihmiset keskusaukiolla laittavat juuri musiikkia päälle.
Kävelen aukion läpi, jonka ovat valloittaneet ryyppyjengit. Paikka näyttää olevan heidän valtakuntaansa. Astun sisään kirpputorille ja yllätyn taas ihmisten paljoudesta. Tunnelma on kuitenkin rauhallinen verrattuna aukioon. On vanhuksia ja vanhempia lapsineen, joku jupisee itsekseen hinnoista. Tilan reunassa istuu ihmisiä pöydän ääressä kiinnittämässä hintalappuja tuotteisiin. Huomioni suuntautuu tavaroihin, jotka eivät tosin herätä ostohaluja, mutta kirpputorilla on mukavaa kuljeskella. Pöytäpaikan vuokra on 50 euroa kahdelta viikolta. Miina saapuu ja teemme joitakin löytöjä. Myyjällä on vanhanaikainen kassakone ja hän komentaa jämäkästi mutta lämpimästi nuoria, jotka törmäilevät sisään potkulautojen kanssa. Hän on tämän kirpputorin auktoriteettihahmo. Mietin, miten tämän ostoskeskuksen eri käyttäjäryhmät suhtautuvat toisiinsa: kirpputorin myyjä ryyppyjengiin, ryyppyjengi potkulautanuoriin ja päinvastoin?
Kirpputoreilta voi ostaa halvalla käytettyjä tavaroita, mutta ne ovat myös sosiaalisen toiminnan tiloja. Niissä voi oleskella nuhjuisena ostamatta mitään, pitää sadetta, ja niihin voi mennä työkokeiluun tai kuntouttavaan työtoimintaan. Niitä näkee, kun ajaa bussilla tyhjentyneiden maaseutukylien läpi, ja niitä näkee vanhoissa ostoskeskuksissa: paikoissa, jotka ovat ylijääneitä ja joiden alkuperäiset käyttäjät ovat häipyneet muualle. Harvoin mitään tilaa suunnitellaan kirpputoriksi, ja yhteiskunnan näkökulmasta menestyvää ihmistä ohjaa sellaiselle viihde, ei tarve. Mitä tapahtuu kirpputoreille ja kirpputorikulttuurille purku- ja uudistamisvimman seurauksena? Katoavatko ne, vai kokevatko ne gentrifikaation?
Pihlis-kirppiksen ikkuna ja skootteri. Kuva: Salla Valle, 2020.
Pihlajamäen ostarin takaosaa. Kuva: Salla Valle, 2020.
Astumme takaisin auringonpaahteeseen. Kuljeskelemme vähän ja tutkimme Pihlajamäestä tehtyä pienoismallia. Korkeat kerrostalot ovat hassun lituskoja ja niissä on ikkunoita vain yhdellä puolella. Pihlajamäessä on paljon palveluita: ostoskeskuksen ympärillä on terveysasema, nuorisotila ja kappeli. Ostari on selvästi alueen sydän, sinne menee ja sieltä tulee jatkuvasti ihmisiä. Lapset kulkevat pienissä ryhmissä ja käyvät ostamassa kaupasta jätskiä. Potkulautajengi kohtaa toisen varhaisnuorten jengin, jotka koittavat tehdä rehvakasta mutta ujoa tuttavuutta. Joitakin auringon paahtamia ihmisiä istuu yksin penkeillä tai kalliolla juomassa olutta, erillään aukion porukasta. Lähdemme kiertämään ostoskeskusta ympäri paremman idean puuttuessa. Päämäärätön hengailu vieraassa paikassa tuntuu vähän oudolta, mutta toisaalta kaikki muutkin näyttävät tekevän täällä sitä samaa. Laitapuolenkulkijat ovat vallanneet portaikon ja pujahdamme heidän välistään.
Rakennuksen takapuoli osoittautuu todella sen takapuoleksi: siellä on vain lastauslaitureita, isoja roskasäiliöitä ja takaovia. Uusissa kauppakeskuksissa nämä olisivat piilossa maan alla. Yksi säiliö on maalattu täyteen sympaattisia ja värikkäitä kuvia eläimistä ja muista, luultavasti ammattitaiteilijan toimesta. Ostoskärryt killuvat betonipaaden päällä. Talon päädyssä on mysteerinen ovi joka johtaa ilmeisesti rukoushuoneeseen ja katolla suuret kirjaimet: ”O-S-T-O-S-K-E-S-K-U-S”. Niin tosiaan, tämä erikoisen matala ja laaja rakennuskompleksi on tehty alunperin ostamisen paikaksi, mutta jo nyt vaikuttaa siltä, ettei juuri kukaan osta mitään, ainakaan kovin paljon tai kalliilla. Syyt olla täällä ovat toiset. Rakennuksen sivu rajautuu erikoisesti pöheikköön, jossa puut, nokkoset ja heinät röyhöttävät. Sen läpi kulkee tallottu polku, jota pitkin kierrämme rakennuksen toiselle puolelle. Ohitamme hylätyn terassin ja päädymme parkkihallin suuaukolle. Tännekin voisi siis tulla autolla ja parkkeerata sen tähän parkkihalliin kuin kunnollinen Prisman asiakas. Halli tosin on epäilyttävän tyhjä ja rapistunut, siellä on vain pari pölyistä autoa ja pressun alla vene. Kylteissä lukee: ”Asiaton oleskelu kielletty” ja ”Ostoskeskus ei vastaa autollesi tehdystä ilkivallasta”. Jostain kuuluu kaikuisaa ääntä, ja huomaan jonkun tyypin istuvan yksin parkkihallin perällä hämärässä katselemassa lätkäottelua kännykästään. Hän vilkaisee meitä ja minusta tuntuu, että on parasta häipyä.
Nousemme parkkihallista ja seuraavaksi saamme huomata, mikä ostarin todellinen vetonaula on: rivistö kaljaterasseja, jotka ovat aivan täynnä porukkaa. Baareja on lopultakin vain kaksi, Ralli ja U2. Rallin terassilla ihmiset juovat Aperol Spritziä kuin Venetsiassa. Menemme U2:n, jonka ikkunateippauksissa lukee: live music, karaoke, billiard, darts, jättiscreeni. Iso biljardipöytä onkin heti oven vieressä. Sisällä ei ole ketään. Baarin sisustus on tumman sävyinen, suuria nahkasohvia. Ehkä se jäljittelee jotakin amerikkalaista baaria, texasilaista? Täältäkin saa Aperol Spritzejä ja Blancia hanasta - uusimmat juomatrendit ovat tavoittaneet kaukaisen lähiön. Oluttuopin hinta on 5,30. Menemme terassille, joka on niin täynnä ettei meille riitä pöytää. Istumme tuoleille terassin reunalle, vaikka vanhus yksin pöydässään viittilöi meitä liittymään seuraansa.
Terassin keskellä on antiikin tyyliä jäljittelevä marmoripaasi, jonka käyttötarkoitusta voi vain arvuutella. Reunoilla kiertävät tiilistä muuratut altaat, joissa kasvaa koristepensaita ja vähän kulahtaneen näköisiä kukkia. Tunnelma on äänekäs ja hilpeä. Pöytäseurueet huutelevat toisilleen ja istumajärjestykset vaihtuvat. Jotkut puhuvat aidan yli kadulla ohi kulkevalle tutulleen. Keski-ikäinen pariskunta keskustelee viereisessä pöydässä istuvan henkilön kanssa. ”Miten vaimollasi menee?” Toisella heistä on siro konjakkilasi olutlasin vieressä. Kanta-asiakkaat tuntuvat olevan tämän paikan valtiaita, ja kun yksi pöydistä vapautuu, tarkkailemme tilannetta pitkään ennen kuin uskallamme siirtyä siihen. Yllättäen eräs asiakkaista tulee antamaan meille Eskimo-jäätelön. Hän sanoo, että joku jakoi niitä kaikille terassilla oleville ja tämä jäi yli, haluatteko sen? Olut lämpenee ja väljähtyy tuopissa nopeasti, tai ehkä juonkin sitä hyvin hitaasti. Ihmiset humaltuvat ja jotkut ovat jo lähes sammuneita hoippuessaan baaritiskille hakemaan uuden tuopin. Yhtäkkiä musiikki tuutataan päälle ja koko terassin volyymitaso nousee. Aina välillä joku rääkäisee niin lujaa että säikähdän, kun en osaa heti tulkita onko kyseessä ilon vai jonkin muun tunnetilan ilmaus. Meininki ei ole kovin kaukana jonkinlaisesta eskaloitumisesta.
Tämän baarin terassi on kiistämättä yhteisöllinen paikka, mutta onko se sellaista yhteisöllisyyttä, jota kaupunki tai yhteiskunta haluaa? Yhteisöllisyys nostetaan usein tavoiteltavaksi toimintaa ohjaavaksi arvoksi, mutta jos sitä nousee spontaanisti jonnekin, siinä tunnutaan usein nähtävän jotakin vikaa tai uhkaa. Syntyy ristiriita sen kanssa, että yhdistävä tekijä, kuten juopottelu tai graffitien maalailu, koetaan haitalliseksi sekä yhteisön jäsenille itselleen että ympäristölle, tai muuten vain sellaiseksi joka ei sovi kaupunkikehittämisen visioon. Mutta yhteisöllisyyden luonteessa on jotakin kontrolloimatonta: sitä syntyy arvaamattomasti ja harvoin suunnitelman mukaan. Sitä on vaikeaa väkisin luoda vaikkapa arkkitehdin tai taiteilijan toimesta, eikä sosiaalisuuden tilaksi tarkoitetulla yliopiston verkkokurssin Moodle-keskustelualustalla keskustele kukaan. Tilat ja esineet toimivat ihmisiä yhdistävinä välittäjinä: kirpputorilla niitä ovat kolikot, vanhat tavarat ja pöydistä muodostetut käytävät, kapakassa oluttuopit, savukkeet, sytkärit, biljardipöytä, baaritiski, pöydät ja tuolit. Jos tilat puretaan, yhteisöt hajoavat joko lopullisesti tai väliaikaisesti, riippuen siitä löytävätkö ne itselleen uuden paikan, jossa niiden koossa pysymisen reunaehdot täyttyvät. Konkreettisten tilojen merkitystä ei tulisi aliarvioida ihmisiä yhdistävänä ja erottavana tekijänä. Todellisuus on aina havainnekuvia köyhempää ja sotkuisempaa, kuten myös ihmisten tarpeet tilojen ja yhteisöjen suhteen. Monet viihtyvät hämärissä nurkissa ja haluavat juoda oluensa halvassa baarissa mieluummin kuin kalliissa.
Kaljaterassit sijaitsevat ostarin puretuksi kaavaillussa osassa, joka on rakennettu 1970-luvulla. Purkuprosessia tosin viivyttää joidenkin osakkaiden ja baarien asiakkaiden vastustus: monilla eri toimijoilla on omat intressinsä ja nappulansa tässä pelissä. Purettavan osan sisäpihan käytävä on suljettu metallisilla kaltereilla, joiden välistä näkyy tyhjiä liiketiloja ja pizzerian työntekijöitä istuskelemassa. Tyhjät liiketilat ovat kiinteistön omistajan painajainen, mutta täällä ne on jätetty näkyville koko komeudessaan, eikä esimerkiksi peitetty mainosteippauksilla.
Olin vähän aikaa töissä Redin kauppakeskuksessa sen avaamisen aikoihin, ja myymälämme sijaitsi pohjakerroksessa useiden kauppojen muodostamassa myymäläsaarekkeessa. Sittemmin yritys muutti muualle huonon kysynnän vuoksi ja työni loppuivat, ja kun viimeksi kävin Redissä hätkähdin nähdessäni, että koko saareke kaikkine kauppoineen oli purettu pois ja sen tilalla oli vain tyhjä aukio, kuin paikalla ei olisi koskaan ollutkaan mitään. Tulevaisuuden kirpputoreja kannattaa siis etsiä Redistä tai Triplasta.
Määritelmällisesti ostoskeskus eroaa kauppakeskuksesta siten, että ostoskeskuksessa kauppojen väliin jäävä tila on julkista ulko- ja katutilaa, kun kauppakeskuksessa se on yksityisessä omistuksessa olevaa sisätilaa. Kun tänään kävin omassa lähikauppakeskuksessani Laajasalon Saaressa pystyin huomaamaan eron. Subjektiivisen kokemuksen tasolla kyse on hyvin hienopiirteisistä ja hämäräksi jäävistä tuntemuksista: ärtymyksen ja nautinnon sekaisesta muljahduksesta vatsassa, kun heti sisään astuessa mairea mainosääni alkaa kertoa juttuaan pehmeän jumputuksen tahdissa. Siitä, miten lukuisat kaupalliset viestit ja signaalit satelevat päälle kun harppoo suorinta tietä kirjastoon, ja kuinka näiden ärsykkeiden laukaisemat halut ja ahdistukset jäävät väpättämään otsalohkoon. Halloumiranskalaiset. 40% ale. Kermainen lohikeitto. Muistithan pestä kädet? Tuntuu kuin olisi kaupallisten viestien hidastetussa kaatosateessa. Se turruttaa, vaikeuttaa keskittymistä ja estää näkemästä kauas. Samalla se on ihan mukavaa ja normaalia. Kauppakeskus Saareen ei voi mennä yöllä. Pihlajamäen ostoskeskukseen voi.
Pihlajamäen ostoskeskus oli valmistuessaan uusinta uutta, ja sen tarkoitus oli palvella yritysmaailmaa ja asiakkaiden tarpeita sekä kohottaa alueen arvoa. Nyt se on jotain muuta, ja jäänyt tavallista pidemmäksi hetkeksi jumiin vanhan ja modernin maailman väliin, modernin, joka jo kohta on vanhaa. Näissä välitiloissa ihmisille repeytyy hetkeksi aukkoja toimia: perustaa kerhotila, ostaa halpa asunto, maalata graffiti, istua asfaltilla ja polttaa nuotio. Maailmassa on joka päivä siivouspäivä, jossa vanhaa ja huonoa lakaistaan pois kasvun mahdollisuuksien tieltä. Paitsi Pihlajamäen ostarilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Pihlajamäen ostarilla vallitsisi kaaos. Se on pikemminkin monenlaisten verkostojen, järjestysten, järjestelmien ja toistojen paikka, jossa tapahtuu rinnakkain monenlaista monenlaisten toimesta.
Mutta mitä, siitä en oikeastaan paljoakaan tiedä.
Pihlajamäen uuden osan katettu kauppakäytävä oli aidattu porteilla vuonna 2020. Kuva: Salla Valle.
Ostarin kampaamon takatilan avoin ovi ja kampausnuken päitä. Kuva: Salla Valle, 2020.
Miina Pohjolainen: Ajatuksia Pihlajamäen ostarilla
Istumme pienen kalliokumpareen päällä varjossa ja syömme jäätelöä. Meidän ja laatikkomaisen ostarirakennuksen väliin jää kävelykatu, jolla potkulautajengi harjoittelee skuuttitemppuja liian jyrkäksi suunnitellun esteettömän rampin luona. Kauempana pieni seurue tappaa aikaa ryyppäämällä. Seurueeseen liittyvä kulkija julistaa ”Pelasta pörriäinen”. Juttelemme Sallan krapulasta, siitä mitä olemme oikeastaan tekemässä sekä ulkopuolisuuden tunteestamme suhteessa tähän paikkaan ja näihin ihmisiin, joille tämä paikka on arkinen ympäristö. Vaikka kyllä minäkin olen tottunut käymään täällä kirpparilla. Silti me olemme tilaan änkeytyviä uteliaita silmiä, jotka eivät oikein tiedä mitä etsivät. Kivi tuntuu viileältä ihon alla samalla pehmeällä tavalla kuin jäätelö suussa. Kalliokumpare on ollut siinä jo todennäköisesti miljoonia vuosia.
Kotona googlaan, että Pihlajamäen ostoskeskus on rakennettu vuonna 1963 ja, että sitä on laajennettu 1970-luvulla toisella osalla. Selviää myös, että vanhan osan omistaa edelleen Helsingin kaupunki ja uuden nyt purkukuntoisen osan Pihlajamäen liike Oy, josta myös kaupunki omistaa osan. Toiselta sivulta löydän tiedon, että Citycon (nettisivujen mukaan Pohjoismaiden johtava kauppakeskusten omistaja ja kehittäjä) omistaa myös aimo siivun osakeyhtiöstä. VVO Kodit Oy on yrittänyt ostaa koko osakeyhtiötä ainakin vuodesta 2016 lähtien ja haluaisi rakentaa sen tilalle uusia liiketiloja sekä viisikerroksisen asuinrakennuksen, minkä valmisteilla oleva uusi asemakaava mahdollistaisi. Vanha laatikko korvattaisiin siis uudella osittain korkeammalla laatikkoryppäällä, joka ei pitäisi sisällään vain baareja, kampaamoja, kukkakauppoja, kebab-ravintoloita ja kirppareita vaan, jonka sisällä ihmiset asuttaisivat omaa pientä tilaansa. Uusi laatikkorypäs olisi hybridi, jossa toiminnot asumisesta kaupankäyntiin sekoittuisivat. Purkukuntoiseksi luokiteltu laatikko pitää siis sisällään melkoisen omistussuhteiden ja suunnittelukäytänteiden taistelukentän.
Tällainen toimintojen sekoittuminen, tietynlainen saumattomuus eli olemisen ja toimintojen päällekkäisyys, on leimallista aikamme kaupunkisuunnittelulle ja arkkitehtuurille. Kuraattori ja kirjoittaja Matthew Poole liittää tällaisen arkkitehtuurin ja suunnittelun immateriaaliseen työhön ja meneillään olevaan talouden siirtymään tuotantoon keskittyvästä kapitalismista kognitiiviseen kapitalismiin. Poolen mukaan näennäinen saumattomuus ja tilallisten toimintojen virtaavuus ovat oireita immateriaaliseen työhön siirtymisestä, jossa myös olemisemme ja subjektiivisuutemme kietoutuvat pääoman tuottamiseen uudella vieraannuttavalla tavalla. Poole kuvaa:
”immaterial labor is the total absorption of capitalist alienation as perceptual, affective, sensorial, linguistic, and cognitive behavior during their dynamic modulation by immaterial labor as the enactment of ”self-hood” of individuals and groups. In this way, the production of ”the self”, both at the individual and collective level, becomes an industrial concern, and subjectivity a category of commodity form”. (2015,151-152).
Esimerkkejä jo toteutetuista hybridirakenteista riittää Helsingissäkin. Ajatellaan vaikka Lauttasaaren uutta ostoskeskusta (metroasema, asuintalo, parkkihalli ja kaupat saman kompleksin sisällä) tai hyperkauppakeskuksia kuten Triplaa (hotelli, sisäsurffipuisto,seurakunnan monitoimitila, elokuvateatteri, juna-asema yms.) ja Rediä (Big brother -talo, pilvenpiirtäjä asuintalot, metro-asema, kannelle rakennettu puisto ja ”vapaakaupunki”). Miten tällainen toimintojen sekoittuminen muuttaa tiloja, joiden keskellä elämämme tapahtuu? Millaiseen olemiseen ne ohjaavat? Millaista olemista ja keitä ne sulkevat pois?
Parin tunnin ostarilla hengailun jälkeen on jo selvää, että tila ei tyydytä pelkästään omistamisen ja kaupankäynnin tarpeita vaan siellä harrastetaan myös paljon epäkaupallisia aktiviteetteja. Tavataan tuttuja lähibaarin terassilla, hengataan, vaihdetaan kuulumisia kaupan edessä, rukoillaan, luetaan lehteä kirpparin pöydän ääressä, tehdään töitä, näyttäydytään potkulautajengille, kuljetaan ohi, katsotaan videoita kännykältä, syödään, ryypätään, poltetaan tupakkaa ja tapetaan aikaa. Näennäisesti ostoskeskustoimintaan tarkoitettu tila pitää siis jo sisällään monimuotoista olemista ja tilan haltuunottamista. Tila on muotoutunut näihin käyttöihin ja käytäntöihin ihmisten oman olemisen ja sosiaalisten suhteiden kautta, eikä pelkästään kaavoituksen tai arkkitehtonisen suunnittelun kautta. Toimintojen sekoittuminen – hybridimäisyys – on siis rakentunut ihmisten omaehtoisen toiminnan kautta.
En väitä etteikö tällaista omaehtoista toimintojen sekoittumista voisi tapahtua myös suunniteltujen hybridirakennusten sisällä (ja varmasti tapahtuukin). Näennäinen suunnittelun saumattomuus luo kuitenkin uudenlaisia kontrolloinnin tapoja ja kaupallisuuden tihentymistä. Kun ero työnteon ja vapaa-ajan sekä ostamisen ja olemisen välillä hämärtyy tilallisesti, vaarana on että kaupallisuus ujuttautuu elämämme kaikille osa-alueille väkevämmin. Olemisemme kietoutuu syvemmin kuluttamisen ja tuottamisen logiikkaan, jolloin uhkana on että, tietynlainen haahuilu ja päämäärätön oleminen vähenee. Sellainen oleminen, jonka arvoa ei voi mitata tuottavuuden mittareilla, mutta joka voi olla tärkeää yhteenkuulumisen, toimijuuden kokemuksen tai vuorovaikutuksen kannalta. Uusia ostoskeskusrakennushankkeita on myös perusteltu turvallisuuden tunteen lisäämisellä ja ei-toivottujen lieveilmiöiden karsimisella, millä usein käytännössä tarkoitetaan arvaamattomien ja kovaäänisten ryyppyjengien siirtämistä muualle. Kuitenkin, alkoholistien tai muiden päihteiden käyttäjien siivoaminen pois näkyvistä ei poista niitä eriarvoistavia rakenteita, jotka edesauttavat alttiutta riippuvuussairauden synnylle. Se vain siirtää ongelman pois näkyvistä.
Lisäksi, globaalien omistajuusketjujen kautta lähiostareiden kehittämisbisnes yltyy ja paine tuottaa suurempaa voittoa kasvottomien sijoittajien taskuun kasvaa. Tämä voi vaikuttaa myös liiketilojen vuokriin, jolloin matalamman tuoton yritykset sekä pientoimijat karsiutuvat pois ketjuliikkeiden tieltä. Samalla tällainen ostoskeskus -ja aluekeskusten kehitys voi johtaa koko alueen hintojen nousuun ja gentrifikaatioon. Se pyyhkii pois ihmisiä, joilla ei ole varaa uusiin hintoihin ja tuo tilalle maksukykyistä keskiluokkaa. Kyse ei ole siis vain siitä säilyykö lähibaari tai kirppari vaan kuka siellä tulevaisuudessa käy. Pihlajamäessä asuntojen hintojen kehitys on ollut muihin kaupunginosiin verrattuna maltillista ja siellä on myös enemmän vuokra-asumista kuin omistusasumista.
Takaisin kalliokumpareen päälle ostarin viereen. Sen järkälemäinen ajallisuus, aikajänne jota en voi mitenkään kokemuksellisesti käsittää luo lohtua. Ajattelen sen hidasta liikettä, painoa ja aikaa. Vaikka kalliokumpare räjäytettäisiin viidenkymmenen tai sadan vuoden päästä seuraavan kehittämissyklin tiimellyksessä pois uudisrakennusten tieltä, se jatkaa olemistaan jossain syvemmällä. Sillä on oma aikansa, jota lajimme lyhytnäköinen toiminta hetkauttaa koko sen olemassa oloon suhteutettuna vain naurettavan lyhyen aikaa.
Lähteet:
Helsingin kaupunginkanslia. 2019. Uutta Helsinkiä: Esikaupungit: Palvelut. Ostarit uudistuvat esikaupungeissa. https://www.uuttahelsinkia.fi/fi/esikaupungit/palvelut
Helsingin kaupunki. 2020. Uutta Koillis-Helsinkiä verkkotilaisuus. https://www.hel.fi/static/liitteet/kaupunkiymparisto/uutta-helsinkia-tilaisuudet/Uutta-Koillis-Helsinkia_01062020_diat.pdf
Kajosaari, Anna. 2016. Asuminen alueittain Helsingissä 2015. Helsinki: Helsingin kaupungin tietokeskus. https://www.hel.fi/hel2/tietokeskus/julkaisut/pdf/17_01_02_Tilastoja_41_2016_Kajosaari.pdf
Kantola, Anne. 2019.“Ostoskeskuksen puolikasta on yritetty purkaa Pihlajamäessä jo yli kymmenen vuotta” Helsingin Sanomissa, 15.6.2019. https://www.hs.fi/kaupunki/helsinki/art-2000006143712.html
Poole, Matthew. 2015. “Speculation, presumption and assumption: The ideology of algebraic-to-parametric workspace.” teoksessa The Politics of Parametricism, Digital Technologies in Architecture, toimittajat Matthew Poole ja Manuel Shvertzberg, 138-158. Lontoo: Bloomsbury Academic.
Pihlajamäen kuparinen pienoismalli ostoskeskuksella. Kuva: Miina Pohjolainen, 2020.
Pihlajamäen ostoskeskuksen uuden osan parkkihalli. Kuva: Miina Pohjolainen 2020.