Puotinharjun Puhos

Suunnittelija: Erkki Karvinen (1965, uudisosat 1987 ja 1990)

Puhoksen ostoskeskus 1970-luvulla. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, Keijo Laajisto. CC BY 4.0.

Teksti: Salla Valle & Miina Pohjolainen

S: Rakennus näyttää ensi alkuun kompleksiselta ja sokkeloiselta ja tuntuu jatkuvan moniin eri suuntiin monissa tasoissa – kokonaisuutta on vaikea hahmottaa. Vieressä kohoaa Itäkeskuksen valtava panssarimainen julkisivu, jonka muoto on suljettu ja umpinainen. Puhos sen sijaan aukeaa ja levittyy katutilaan moniin eri suuntiin, ja sen läpi virtaavat säiemäiset käytävät, joiden arkkitehtoonista muotoa kuvataan ”viuhkaksi”. Kun Puhos 60-luvulla rakennettiin se oli Suomen suurin ostoskeskus, jota tultiin katsomaan matkojen päästä. Sen keskusaukiolla oli ruusuja ja allas suihkulähteineen. 

Tänään ostoskeskus kuhisee elämää ja ihmisiä, tilat täyttyvät kovaäänisestä vieraskielisestä puheesta. Ihmiset ovat 90 prosenttisesti ei-valkoisia ja heidän voi päätellä olevan ainakin Somaliasta ja Lähi-Idästä. Suurin osa on miehiä, jotka hengailevat isoissa porukoissa erityisesti ympyrän muotoisen aukion yläpuolisella parvella, jonne ulkoliukuportaat johdattavat. He keskustelevat vilkkaasti ja ovat olemukseltaan eloisia. Kantasuomalaisia alkoholisti- tai teinijengejä ei näy missään.

M: Kiinnitin itsekin huomiota siihen miten paljon ihmisiä Puhoksella hengaili ja miten sen eläväinen tunnelma erosi vaikka Pihliksen ostarista, jossa osa sosiaalisesta kanssakäymisestä ja hengailusta tapahtui erityisesti alkoholinkäytön ympärillä. Tuli sellainen kuva, että Puhos on erityisesti paikka jonne tullaan olemaan eikä vain ostamaan, ja että se on siellä käyville tärkeä sosiaalisen elämän paikka. Tila tuntui myös vahvasti sukupuolittuneelta, kun oletettuja miehiä oli niin paljon. 
Ilmeisesti Puhoksen kohtalo on vieläkin auki, eikä Helsingin kaupunkiympäristölautakunta ole tehnyt päätöstä Puhoksen vuokrasopimuksen jatkamisesta, jonka pitäisi päättyä tämän vuoden lopussa. Uuden osan jyräämistä maan tasalla ja korvaamista asuntorakentamisella on väläytelty ja Puhoksen alue on osa meneillään olevaa Itä-Helsingin keskustan kehittämisen suunnittelukilpailua. Puhos kiinnostaa isompia kiinteistösijoittajia ja rakentajia ilmeisesti juuri asuntorakentamisen näkökulmasta. Tällainen tilanne puolestaan on varmasti kestämätön ostoskeskuksen pienyrittäjille, jos lähtö liiketiloista tuleekin nopealla aikataululla. Sekä koko Puhoksessa hengailevalle joukolle, jos tuttu tila olemiseen yhtäkkiä suljettaisiin. 

Puhoksen ostoskeskuksen uudisosa vuonna 2018. Kuva: Museovirasto, Sakari Kiuru. CC BY 4.0.

S: Liiketiloja ei juurikaan ole tyhjänä, vaan yrityksiä on runsaasti erilasia, ketjuliikkeistä ainoastaan Elixia ja Fida. On matkatoimistoja, rahanlähetystoimistoja, leipomoita, kahviloita, kangaskauppa, moskeija, kampaamoita ja partureita, jonkinlaisia kerhotiloja, halal-lihakauppa ja vihanneskoju, jonka edustalla väsyneen näköinen vanhus istuu kelmurulla sylissään valmiina kelmuttamaan vesimelonin paloja. Monista ovista ja ikkunoista on vaikeaa sanoa, mitä niiden takana on. Sitten on ruokamarketteja ja suuria ravintoloita, joita voitaisiin kuvata sanalla ”etninen”, mutta mitä tällä etnisyydellä oikeastaan tarkoitetaan? Eivätkö suomalaisuus ja eurooppalaisuuskin ole etnisyyksiä? 

Kaupunkimaantieteilijöiden Efe Ogbeiden ja Milla Kallion Lähiömysteeri-podcastissa nostetaan esiin, että Puhoksessa aikaansa viettäviä ihmisiä kutsutaan usein ”maahanmuuttajiksi” tai ”maahanmuuttajataustaisiksi”, vaikka ulkoapäin ihmisistä ei voi tietää, ovatko he sananmukaisesti maahanmuuttajia eli muuttaneet elämänsä aikana Suomeen, vai kenties Suomessa syntyneitä Suomen kansalaisia. Maahanmuuttaja-termiä käytetään herkästi ihmisistä, jotka ovat ei-valkoisia, vaikka todellisuudessa myös valkoiset voivat olla maahanmuuttajia. Harhaisia johtopäätöksiä aiheuttaa myös ”maahanmuuttajien” käsittäminen homogeenisena ryhmänä, jolla on yhtäläiset ominaisuudet ja intressit. Entä milloin ”maahanmuuttajatausta” hälvenee ihmisestä tai lakkaa olemasta mielekäs määre nostaa esiin? Onko henkilö, jonka isovanhemmat tai isoisovanhemmat muuttivat Suomeen edelleen maahanmuuttajataustainen? Ei-valkoisuus, tietynlainen pukeutuminen ja elämäntyyli tuntuvat olevan suomalaisuuden kertomuksesta ulos suljettuja piirteitä, joita vasten suomalaisuutta muodostetaan, vaikka se itsessään on täynnä eroja ja heterogeenisyyttä. 

Puhos vuonna 2020. Kuva: Salla Valle.

M: Mietin myös termiä ei-valkoinen ja miten se määrittää ihmisiä negaation kautta suhteessa valkoisuuteen, ikään kuin valkoisuus olisi lähtökohtaisesti normaalimpaa. Toisintaako termi ei-valkoinen vain jo olemassa olevia valtasuhteita ja valkoista ylivaltaa ja tietyllä tavalla jatkaa vain rodullistamisen synkkää historiaa? Suomen kielestä tuntuu puuttuvan  sanastoa, kuten esimerkiksi poc – people/person of colour. Esimerkiksi Ruskeat tytöt käyttävät termiä ruskea ja kuvaavat sitä näin: “Ruskea voi olla kuka tahansa Suomessa rodullistetuksi tuleva. Rodullistetuksi tulevat ihmiset nähdään usein ei-suomalaisina ja heihin kohdistuu stereotyyppisiä oletuksia ja ennakkoluuloja ei-valkoisuudesta. Ruskea on siis valitsemamme sateenvarjotermi ihmisille ja ryhmille, joita kutsutaan Suomessa usein ulkonäkönsä tai nimensä perusteella etnisiksi vähemmistöiksi, ulkomaalaisiksi, ulkomaalais-taustausiksi, maahanmuuttajiksi, maahanmuuttaja-taustaisiksi, jne. Ruskeus on kuitenkin myös itsemäärittelykysymys.” 

S: En voi kuitenkaan kiistää, ettenkö kokisi eroa itseni ja Puhoksessa hengailevien ihmisten välillä, ja etteikö tämä ero tuntuisi suuremmalta kuin minun ja Herttoniemen Prisman asiakkaiden välinen ero. Mietin, kuinka kertoa Puhoksesta ilman turhaa eksotisointia ja toiseuttamista, mutta kuitenkin siten, että kokemus siitä välittyisi totuudenmukaisena. Liittyyhän monikulttuurisuus olennaisella tavalla siihen, miten Puhoksesta puhutaan ja minkälainen poliittinen rooli sillä on. 

Mistä tämä eron kokemus siis muodostuu? Olen itse pienituloinen 30-vuotta täyttävä itähelsinkiläinen, ja niin saattaa olla moni Puhoksessa hengaava. Ehkäpä jostain sen suuntaisesta, että Suomi yhteiskuntana ja Helsinki kaupunkina ovat segregoituneita, ja eri väestöryhmien välinen kanssakäyminen on monin paikoin vähäistä. Tämä on osa laajempaa globaalia kehitystä, jossa eriytyminen kiihtyy ja keskittyy: hyväosaisuus ja huono-osaisuus kasautuvat tietyille ihmisille ja tiivistyvät tietyille alueille maaseudun ja kaupunkien välillä sekä kaupunkien sisällä, jopa kaupunginosien sisällä (ks. Viren & Vähämäki 2015). 

M: Helsingin seudun alueellista eriytymistä on tutkittu verrattain paljon ja eriytyminen tuntuu liittyvän niin tulotasoon, työllisyyteen, koulutukseen kuin etniseen taustaankin ja siitä on jossain määrin tullut myös itseään ruokkiva kehä, kun hyvin toimeentuleva ja korkeastikoulutettu kantaväestö muuttaa pois alueilta, joissa on paljon maahanmuuttajia, pienituloisia, työttömiä tai alemmin koulutettuja ihmisiä (ks. Vilkama, Vattovaara & Dahlman 2013). Vaikka Helsingissä onkin käytössä sosiaalisen sekoittamisen asuntopolitiikka, eli että erilaisia asumismuotoja (omistus, vuokra, Arava) sekoitetaan alueellisesti keskenään, 1990-luvun lama vaikutti erityisesti historiallisesti vuokravaltaisiin alueisiin ja siitä alkanut eriytyminen on jatkunut edelleen. 

Ehkä eron kokemus kumpuaa myös meidän omista tietynlaisista etuoikeutetuista asemista esimerkiksi korkeakoulutuksesta ja siitä, että olemme valkoisia suomea äidinkielenään puhuvia henkilöitä vaikka olemmekin aika pienituloisia?  Puhoksessa merkittävää oli myös kieli tai pikemminkin tilan monikielisyys. Vaikka mainoksissa, ruokalistoissa yms. teksteissä oli suomen kieltä se ei kuitenkaan ollut ensisijainen, ja suurin osa tuntui asioivan ja kommunikoivan muilla kielillä. Poikkeuksena ostarin ainoa baari Kummisetä, jossa trivial pursuitia pelattiin suomeksi. Kieli liittyy myös historiallisesti kansallisvaltioden rakentamiseen ja edelleen kansallisen identiteetin luomiseen. Puhosta monikielisenä tilana olisi kiinnostavaa lähestyä syvemmin paikkana, jossa tällaiset kieleen perustuvat rakennetut rajat voivat liudentua ja jossa voi syntyä esimerkiksi pidgin-kieliä.Pidgin-kieli on kieli, joka syntyy kahden tai useamman kielen kohdatessa, kun yhteistä kieltä ei ole. Se on kieli, jota kukaan ei puhu äidinkielenään eli sitä voi ajatella ikään kuin kielenä, joka syntyy tarpeesta kommunikoida ja joka ei liity ajatukseen kielestä kansallisen identiteetin rakennuspalikkana. 

S: Lotta Junnilainen huomauttaa osuvasti tutkimuksessaan Lähiökylä (Vastapaino, 2019), etteivät huono-osaisiksi määritellyt kuitenkaan välttämättä edes tavoittele tai pidä hyvänä keskiluokkaista elämäntyyliä, ja ettei henkilön asuminen lähiössä automaattisesti tarkoita hänen kuuluvan tämän lähiön yhteisöön, joka ylipäätään saattaa olla turhan romantisoitu ilmaisu kuvaamaan lähiön sosiaalista elämää. Ihmisen asuinpaikka ei muutenkaan määritä tämän identiteettiä kaikkivoipaisesti, sillä ihmiset liikkuvat ja tapaavat toisiaan monissa eri paikoissa sekä kytkeytyvät paljon monitahoisempiin verkostoihin. Kaikki sosiaalinen kanssakäyminen ei myöskään ole vapaaehtoisuuteen perustuvaa yhteisöllisyyttä, vaan voi olla pakon tai tarpeen sanelemaa. Voidaan jopa väittää, että lähiöiden yhteisöllisyys on kuollut. Ainakin voidaan todeta, että kyse on monimutkaisesta ilmiöstä, johon tulee helposti heijastaneeksi omia toiveitaan ja haaveitaan ihmisten väliset ennakkoluulot ylittävästä solidaarisuudesta. 

M: Tuntuu, että Puhoksen kohdalla julkisessa keskustelussa ei oikein tunnisteta alueen sosiaalista arvoa, koska se ei ehkä näyttäydy oikeanlaisena olemisena valkoisesta keskiluokkaisesta näkökulmasta nähtynä ja toisaalta koska paine alueen tehokkaampaan taloudelliseen hyödyntämiseen on kasvanut. Lisäksi kuten Junnilaisen tutkimuksesta käy ilmi lähiöiden yhteisöllisyys ei ole niin yksioikoista ja Puhoskin pitää sisällään varmasti monia eri yhteisöjä, joilla voi olla keskenään ristiriitaisiakin toiveita ja näkemyksiä alueen kehittämisestä. Ostoskeskuksen toimijoita ja kävijöitä ei tulisi ajatella vain yhtenä heterogeenisenä ryhmänä. 

Toisaalta olin yllättynyt Itä-Helsingin uusia keskustasuunnitelmia selatessani, että ainakin jollain tasolla nyky-Puhoksen merkitys oli sanallistettu osaksi suunnitelmia ja esimerkiksi paikalliselle moskeijalle oli joissain ehdotuksissa varattu rakennustilaa tai oma tontti. Esimerkiksi Itä-Helsingin glokaali keskus -suunnitelmassa visioitiin, että “Stoan ja Puhoksen alueesta kehittyy Glokaalin Itä-Helsingin ydin. Olemassa olevaa vahvaa identiteettiä ja omaleimaisuutta vahvistetaan entisestään. Uudistuva kaupunkirakenne alueella perustuu hienovaraiseen täydennysrakentamiseen. Stoan aukiota rajataan Stoan uudella laajennuksella ja monimuotoisella asuinkorttelilla. Puhoksen kaupunkikuvallista merkityksellisyyttä korostetaan muuttamalla nykyinen paikoitusalue houkuttelevaksi kohtaamispaikaksi, liittäen näin ollen myös Puhoksen Turunlinnantielle ja Itiksen pääsisäänkäyntiin. Kaupunkitiloista muodostu paikallisten asukkaiden julkinen olohuone, jossa tavataan, sosialisoidaan ja kuljetaan turvallisessa miljöössä.”  Tässä suunnitelmassa ei kuitenkaan suoraan puhuta esimerkiksi monikulttuurisuudesta tai avata mitä “vahvalla identiteetillä” tarkoitetaan. Ja eikö Puhoksen ostari tietyllä tavalla jo näyttäytynyt paikallisena olohuoneena? Uutta tuntuu siis olevan vain asuntorakentaminen. 

S: Mietimme myös paljon sitä, keitä olemme ja mitä teemme, kun käymme tirkistelemässä lähiöiden ostoskeskusten elämää. Vierasta territoriota valloittamaan tulleita Kolumbuksiako (ks. Lähiömysteeri) vai Baudelaireläisiä porvarillisia flanöörejä, joilla on liikaa aikaa tapettavanaan? Vai yksinkertaisesti asiakkaita, jotka käyttävät ostoskeskuksen palveluita? Projektin idea on kerätä katoavista ostoskeskuksista tietoa kokemuksellisuuden ja oman havainnon kautta, mikä ei onnistu muuten kuin menemällä niihin. Tietämisen tarve, tarkkaileva katse sekä tiedon prosessointi ja hallinta ovat keinoja saattaa asioita kontrollin piiriin. Tietoa on vaikeampaa saada niistä, joilla on valtaa suhteessa itseen. Valta on mahdollisuutta piiloutua ja piilottaa. 

M: Se, että menee paikkaan tutkimaan sitä luo kieltämättä tietynlaisen tirkistelemisen fiiliksen tai ainakin erilaisen olemisen moodin kuin pelkkä normaali ostarilla asioiminen. Itse ainakin huomaan, että alan tarkkailemaan asioita tiiviimmin ja yritän pistää mieleen kaikenlaisia yksityiskohtia, joita en ehkä tavallisesti huomioisi niin tarkasti. Tilaa katsoo ikään kuin ulkopuolelta niinkuin maisemaa. En tiedä onko tämä hyvä lähestymistapa, mutta ehkä se on tarpeellinen tällaisessa kartoitusvaiheessa. Ehkä mitä itse pidän ongelmallisena tähän astisissa vierailussa on meidän suhde ostarin muihin ihmisiin. Emme ole mitenkään pyrkineet ottaamaan keneenkään kontaktia tai jututtaneet ihmisiä mitä ostari heille merkitsee tai miten he tilan kokevat. Olemme vain tarkkailleet ja käyttäneet ostareiden palveluja puuttumatta tai keskeyttämättä kenenkään normaalia olemista siellä. 

Tutkiminen ja kirjoittaminen luovat tietynlaista järjestystä tai tarinaa, ja väistämättä tutkijan tai kirjoittajan oma positio ja ehkä tiedostamattakin valittu näkökulma vaikuttavat siihen mitä ja miten asioita nostetaan esiin. Ja tämä, kuten kirjoitit, liittyy valtaan ja vallankäyttöön. Toisaalta sanallistaminen rajaa ulkopuolelleen muita olemisen tai kehollisen tietämisen tapoja, jotka eivät määrity kielen tai kielellistymisen piirissä. 

S: Puhoksen kohtalo on epäselvä: vuokrasopimus Helsingin kaupungin kanssa päättyy vuonna 2020. Kiinteistökehitysyhtiö NREP oli jo ostamassa sitä ja sen osakkaita ulos naurettavan halvalla, mutta perui aikeensa osakkaiden eli Puhoksessa toimivien pienyrittäjien voimakkaan vastustuksen vuoksi. Rakennuksen vanha puoli haluttaisiin suojella ja peruskorjata sen arkkitehtoonisiin ja kaupunkikuvallisiin arvoihin vedoten, uudemmat lisäosat tullaan luultavasti purkamaan ja tilalle rakentamaan asuntoja. Yrittäjä Hadi Mamaseni kiteyttää Ylen haastattelussa: ”Puhosta kuvailisin niin, että se on suomalaisille vanhin ostoskeskus Pohjoismaissa. Se on arvokas kohde. Mutta meille ulkomaalaisille se on vielä tärkeämpi. Tämä on meille työpaikka ja tapaamispaikka. […] Kohtaamispaikka, johon tulee monia eri kulttuureja.”

Lähteet: 

Junnilainen, Lotta: Lähiökylä. Tutkimus yhteisöllisyydestä ja eriarvoisuudesta. Vastapaino, Tampere 2019. 

Ogbeide, Efe & Kallio, Milla: Lähiömysteeri-podcast. 2020. https://anchor.fm/lahiomysteeri 

Ruskeat tytöt: https://www.ruskeattytot.fi

Vilkama, Katja, Vaattovaara, Mari & Dhalmann, Hanna: Kantaväestön pakoa? Miksi maahanmuuttajakeskittymistä muutetaan pois? Yhteiskuntapolitiikka 78 2013 (5). 2013.https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/110570/vilkama.pdf?sequence=2&isAllowed=y

Viren, Eetu & Vähämäki, Jussi: Seutu joka ei ole paikka. Kapitalismi ja metropoli. Tutkijaliitto, Helsinki 2015. 

Yle uutiset/Tommi Kinnunen: Rapistunut Puhoksen ostari oli aikoinaan Suomen suurin. https://yle.fi/uutiset/3-9891171

Wikipedia: Puhos (ostoskeskus) https://fi.wikipedia.org/wiki/Puhos_(ostoskeskus) 

Puhoksen uuden osan mainostorni. Kuva: Salla Valle, 2020.

Muita havaintoja Puhoksesta

Salla Valle

Käymme halvassa siustustavarakaupassa, joka on täynnä vanhempia lapsineen, ja joka pursuaa pastellinsävyisiä muoviesineitä, kuten siivilöitä ja kynsiharjoja. Sieltä saa myös hulppeannäköisiä mutta yhtä kaikki muovisia barokkisohvia, persialaismattoja ja seinävaatteita. Mies (oletettu) pyörätuolissa sanoo meille: ”Tervetuloa”. Fida taas on lähes autio, ja sen asiakaskunta koostuu hiljaisista kantasuomalaisista. 

Ruokamarketti: taateleita valtava valikoima. Hinnat yllättävän kalliit, paitsi vesimeloni (0,89€/kg) ja pikkutomaatit (0,99€/kg). Kaneliteetä löytyy. Paistopisteessä useita versioita turkkilaisesta börek- pinaattipiiraasta. Juomahyllyssä sammakonkutua muistuttavia juomia. 

Koko ostoskeskuksen ainoa baari Kummisetä näyttää ulkoapäin pelottavalta tummennettuine ikkunoineen. Oven päällä roikkuu Suomen lippu, joka tuntuu viestivän ketkä ovat tervetulleita tähän baariin. Myyjä on kuitenkin ulkomaalaistaustainen, hän hassuttelee heittämällä vitsin joka väliin. Oluen hinta on 3,5€ (!) eikä baarissa ole minkäänlaista meininkiä. Totaalinen vastakohta Pihlajamäkeen! Viidestä tv-ruudusta tulee kaikista eri ohjelmaa: puutarhamaailma, taidehistorioitsija mystisen taulun jäljillä, uutiset. Kuin olisi palannut asumaan vanhempien luokse. Nuoret juopot pitävät jonkinlaista tietovisaa: ”Mitä Julia Robertsilla on tapana tehdä kuvaustauoilla? Yksi: neuloa. Kaksi: ratkoa ristisanoja” ja niin edes päin.

Ravintoloiden menuissa on kaikista annoksista kuvat: lampaankiveksiä vartaassa, lampaan sydäntä, kokonainen kana, hinta kymmenen euroa. Falafel ja ranskalaiset on ainoa kasvisvaihtoehto. Monet annokset on valmistettu hiiligrillissä, ja ulkona leijaileekin voimakas hiilen tuoksu, välillä vieno suitsuke. Ravintolan ovella ruiskautan käsiini voimakkaan ruusunhajuista käsidesiä, jonka tuoksu jämähtää ihoon koko loppuillaksi ja tulvahtaa nenään aina kun siirrän käsiä kasvojen lähelle. Pyörämatka kotiin vehreyden läpi. Yöllinen kännykänpläräys sängyssä esanssiruusipilvessä.

Kuva 1: Puhoksen vanhan osan pyöreä sisäpiha ja liikkeitä. Kuva 2: Hylätyt ostoskärryt Puhoksen toisessa kerroksessa. Kuva 3: Sohvia ja nojatuoleja Diwan huonekalut -myymälässä. Kuva 3: Kummisetä-baarin sisäänkäynti. Kuvat Puhokselta vuonna 2020. Salla Valle.

Puhos 1960-luvulla. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.

Puhoksen vesiaihe ja oleskelualue 1960-luvulla. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, Teuvo Kanerva. CC BY 4.0.